Salamurhaajan ja sabotöörin jäljillä 1900-luvun alun Helsingissä

Historian nurkkapöytä on toistaiseksi tuottanut kaksi reportaasijaksoa, jotka molemmat käsittelevät tragediaa 1900-luvun Suomessa. Panssarilaivan uppoaminen avomerellä 13. syyskuuta 1941 ja sisäministerin murha Helsingin keskustassa 14. helmikuuta 1922 ovat molemmat järkyttäviä tapahtumia. Ensimmäinen aihe symbolisoi sodan tradegiaa ja toinen poliittisen kiihottamisen mielettömyyttä. Vaikka tapausten aiheilla ja kululla ei ole yhteisiä piirteitä, niiden jälkipyykkiä yhdistää eräs teema: huhut. Kumpikin tapaus synnytti arveluja tekojen syyllisistä ja valtakunnan turvallisuuden tilasta – eräänlaisen virallisen totuuden varjotodellisuuden.

Heikki Ritavuoren murhan ympärille muodostui spekulaatio salaliitosta nopeasti. Pian murhan jälkeen kaupungilla alettiin puhua miehestä, joka oli vain puoli tuntia ennen murhaa parturissa asioidessaan puhunut Ritavuoren saavan surmansa lähitunteina. Tutkintaa johtanut Helsingin poliisi alkoi jäljittää johtolankaa, josta kuitenkin pian luovuttiin: mies löytyi Lapinlahden mielisairaalasta.

Heikki Ritavuoren muistokirjoitus Nervanderinkatu 11:ssä Helsingissä.

Kyseinen mies ei kuitenkaan ollut ainut, joka oli puhunut julkisesti ministeriä vastaan. Äärioikeistolaiset ympäri maata olivat alkuvuoden aikana järjestäneet pieniä julkisia mielenosoituksia, joissa ministeriä kehoitettiin uhkaavin äänensävyin väistymään tehtävästään. Murhan jälkeen Viipurin lähistöllä, Honkaniemen junapysäkillä paikallinen mies Aleksei Mamejef puolestaan huudahti, ettei Ritavuoren murha ollut mikään yllätys. Siitä oli hänen mukaansa puhuttu Viipurin kahviloissa jo edeltävällä viikolla.

Poliisikuulusteluihin otettu Mamejef viittasi lisätodisteena ystäväänsä Lauri Piispaseen, joka kertoi kuulleensa pohjalaismiesten keskustelevan asiasta junamatkalla. Tämän pidemmälle Viipurin poliisi ei kyennyt johtolankaa seuraamaan. Yhtä kaikki yleinen ilmapiiri koettiin arvaamattomaksi. Maan ulkoministerille, Ritavuoren tavoin edistyspuoluetta edustavalle Rudolf Holstille, määrättiin Helsingissä henkivartio.

Ritavuoren surmannut Ernst Tandefelt pidätettiin välittömästi murhapaikalla, ja hän kursailematta tunnusti veriteon. Tämä ei kuitenkaan riittänyt hillitsemään mahdollista salaliittoa koskevia huhuja. Lopulta niitä päätyi lietsomaan myös Tandefelt itse. Murhatuomiota neljä vuotta kärsinyt mies väitti lopulta saaneensa apua suojeluskuntaorganisaatiossa vaikuttaneilta ihmisiltä. Mahdollisia murhaajakandidaatteja ja salaliittotovereita vaikutti olevan koko Suomi täynnä. Uudesta poliisitutkimuksesta huolimatta Tandefelt jäi yksin syylliseksi.

Panssarilaiva Ilmarisen uppoaminen vajaa 20 vuotta myöhemmin ei päästänyt viranomaisia yhtään helpommalla. Onnettomuus salattiin, mutta Eino Penttilän mukaan viranomaiset havaitsivat välittömästi, että tapaturma oli ”julkinen salaisuus huhujen muodossa”. Virallisesti tieto tapahtumasta annettiin julkisuuteen vasta puolitoista viikkoa uppoamisen jälkeen. 21. syyskuun ja 22. syyskuun välisenä yönä Moskovan radio ilmoitti laivan uppoamisesta, ja tämän jälkeen asiasta päätettiin tiedottaa myös Suomessa.

Vaikka uppoamista pidettiin alusta alkaen onnettomuutena, huhut sabotaasista lähtivät välittömästi liikkeelle sensuurin varjostamassa ilmapiirissä. Asiaa ei helpottanut, että 14. syyskuuta aamukahdelta – viisi tuntia Ilmarisen uppoamisen jälkeen – räjähdys tuhosi kolme laituriin ankkuroitua saksalaista miinanraivaajaa Helsingin Katajanokalla. Penttilä arvelee, että laivalle yömyöhään palanut humalainen miehistö olisi vahingossa saanut aikaan syvyyspommin räjähdyksen, mikä olisi laajentunut kymmeniä saksalaissotilaita tappaneeksi ketjureaktioksi. Viimeistään kahden onnettomuuden kytkeytyminen toisiinsa sai kaupunkilaiset epäilemään maan kuhisevan sabotöörejä, tai kuten Penttilä ilmaisee, ”jotkut kynäilijät ovat – – kehitelleet kaikenkarvaisia agenttitarinoita sanomalehtiin”.

Suomalaisten panssarilaivojen muistolaatta Naantalissa.

Ilmarisen uppoaminen ja Ritavuoren murha ovat luonteeltaan raivostuttavan avoimia tapauksia. Perustuen räjähdyksen luonteeseen, josta Ilmariselta selviytyneet miehistön jäsenet ovat kertoneet, sabotaasin mahdollisuus on rajattu pois laskuista. Varmuus asialle saataisiin kuitenkin vain uponneen aluksen rungosta. Sitä ei ollut vuosikymmeniin tarjolla, sillä aluksen sijaintia ei tunnettu. Kun uponnut laiva lopulta löydettiin, kävi ilmi, että sen peräpää räjähdyspaikkoineen on hautaunut Itämeren liejuun. Ehdotonta varmuutta räjähdyksen luonteesta ei saataisi ilman hautarauhan rikkomista.

Ritavuoren murha on vielä tätäkin raivostuttavampi. Vihattuun Ritavuoreen kohdistuneita salaliittosyytöksiä on mahdoton kumota aukottomasti, vaikka mitään selkeää todistetta salamurhasta ei ole löytynyt – mielenvikaisen Tandefeltin paljastusta lukuun ottamatta. Epävarmuudessa kuitenkin kytee epäillys. Mikä oli sen taustalla, ettei poliisi kyennyt seuraamaan ainuttakaan johtolankaa mahdollisista salamurhasuunnitelmista? Olivatko ajan poliisit mahdottoman tehtävän edessä, vai vihattiinko Etsivän keskuspoliisin uudelleenorganisointia valmistellutta Ritavuorta poliisien keskuudessa niin, että tutkimusten annettiin kariutua? Ritavuoresta ihannoivan kirjan laatinut Risto Niku vihjaa, että Tandefeltin tunnustuksesta alkanut uudelleentutkinta loppui tuloksettomuuden lisäksi siksi, että vasemmistolaiseksi koetun Ritavuoren murhan tutkinnat osuivat yhteen lapuanliikkeen voimakauden kanssa.

Ritavuoren murha ja Ilmarisen uppoaminen osoittavat, kuinka ”virallisten totuuksien” varjossa, kansan suussa ”vaihtoehtoiset totuudet” elävät muokaten mielipiteitä ja käsityksiä yhteiskunnan ilmapiiristä. Huhut elävät varsinkin poikkeustilanteissa. Siten on luontevaa, että ne huomioi myös Tuomas Tepora teoksessaan Sodan henki, johon perehdyimme ohjelman avausjaksossa. Teporan mukaan ihmiset pyrkivät huhujen levittämisellä ”täyttämään hermostuttavan ja pelottavan epätietoisuuden aukkoja”.

Huhut ovat siten varsin sosiaalista toimintaa, jonka olemassaolo on lähes väistämätön ilmiö. Näin ollen niitä on pyritty myös ymmärtämään. Toisen maailmansodan myötä syntyi järjestelmällinen yhteiskuntatieteellinen huhuntutkimus. Historiallisten huhujen voimaa ovat tutkineet muun muassa George Rudé (esim. Ransan vallankumous) ja Hans-Joachim Neubauer (Huhu. Kuulopuheen kulttuurihistoriaa).

Ymmärtämisen tarve jatkuu nykypäivään asti. Internetin levotonta huhumyllyä ovat syntyneet kuvaamaan valeuutisten, vaihtoehtoisten faktojen ja totuudenjälkeisen ajan käsitteet. Näistä viimeinen valittiin jopa Oxfordin sanakirjan vuoden 2016 sanaksi. Tosin näiden termien saadessa huomiota on pyritty huomauttamaan, etteivät ne ole täysin uusia ilmiöitä. Vaikka historiankirjoitus kykenee esittämään menneisyyden selkeänä ja johdonmukaisesti etenevänä kokonaisuutena, sen alla historialliset yhteiskunnat ovat aina kuohuneet ja kuhisseet mitä erilaisimmilla tavoilla. Onko siis mikään ihme, että siellä missä tapahtuu, huhut kulkevat yhä mukanamme?

Oman aikansa mediakuplista ja vaihtoehtoisista totuuksista lisää Ritavuori-jaksossamme:

Kirjoituksen lähteet:

• Hänninen, Timo: Myytti poliittisesta murhasta. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 1995.
• Neubauer, Hans-Joachim: Huhu. Kuulopuheen kulttuurihistoriaa. Suom. Ilona Nykyri. Atena, Jyväskylä 2004.
• Niku, Risto: Ministeri Ritavuoren murha. Edita, Helsinki 2004.
• Penttilä, Eino: Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen. Taistelut ja tuho. Mainosteknikot Oy, Helsinki 1986.
• Tepora, Tuomas: Sodan henki. Kaunis ja ruma talvisota. WSOY, Helsinki 2015.

[edit 9.7.2017 14.43] Korjattu yksi adjektiivi kommentin mukaisesti.